Fliegerfaust

Fliegerfaust
Tyyppi	Olkapääsinko
Valmistaja	Hugo Schneider AG (HASAG)
Valmistusmaa	Saksa
Valmistusvuodet	1945
Tekniset tiedot
Kaliiperi(t)	20 mm
Aseen pituus	Noin 1,5 metriä
Paino (tyhjänä)	6,5 kilogrammaa
Kapasiteetti	9 patruunaa
Ammuksen lähtönopeus	350 m/s
Infobox OK

Fliegerfaust (suom. Lentokonenyrkki) eli varhaiselta nimeltään Luftfaust (Ilmanyrkki) oli saksalainen toisen maailmansodan ilmatorjunta-ase. Aseen ammuksina toimivat versiosta riippuen sen neljästä tai yhdeksästä putkesta laukaistavat raketit. Kantaman oli tarkoitus olla 500 metriä, joskin se ei saavuttanut sille asetettuja tavoitteita koekäytössä. Ase tuli käyttöön sodan lopulla ja sen valmistusmääriä ei tunneta tarkasti. Todisteita sen taistelukäytöstä ei ole.

Hugo Schneider AG (HASAG) Leipzigissa alkoi kehitellä Saksan armeijan Waffenprüfamtin eli asesuunnitteluviraston pyynnöstä kertakäyttöistä ja kannettavaa Panssarinyrkin eli Panzerfaustin kaltaista ilmatorjunta-asetta heinäkuussa 1944. Projekti tunnettiin alkujaan nimellä "Luftfaust" (Ilmanyrkki) ja se sai myöhemmin nimen "Fliegerfaust" (Lentokonenyrkki). Sen tuloksena syntyneen ase käsitti neljä päällekkäin asennettua kaliiperiltaan 20 mm putkea. Ammus painoi 90 g ja sisälsi 19 g räjähdetä. Toisin kuin tavallisen tykin ammus, Luftfaustin ammus käsitti rakettimoottorin vakauttavin siivekkein. Sen liipaisin ja tähtäin olivat Panzerfaustin kaltaiset. Aseen ensimmäinen versio ei kuitenkaan täyttänyt armeijan vaatimuksia, joihin kuului ammuksen nopeus 300 m/s, 500 m kantama ja 10  hajanta 500 m etäisyydellä.^[1]

Vaatimusten täyttämiseksi ase suunniteltiin miltei kokonaan uudelleen. Niinsanottu Luftfaust B valmistui loppuvuonna 1944. Ase ei ollut enää kertakäyttöinen. Uudessa versiossa oli myös yhdeksän putkea, joista kahdeksan oli asennettu keskimmäisen yhdeksännen ympärille. Kun ase laukaistiin, se tulitti yhtä aikaa neljä rakettia ja loput 0,1 sekunnin välein. Painoa aseella oli ladfattuna 6,5 kg. Myös aseen ammukset suunniteltiin uudelleen. Uusi rakettimoottori oli pidempi ja raskaampi. Sen laukaisu oli kaksiosainen. Ensimmäinen laukaisi ammuksen putkesta ja sen jälkeen syttyi varsinainen raketti. Raketissa ei ollut enää vakauttavia siivekkeitä, vaan se vakautti lentoratansa raketin paokaasuilla. Aseen toinenkaan versio ei täyttänyt alkuperäisiä vaatimuksia. Sen kantama oli edelleen vähemmän kuin 500 metriä ja sen hajanta oli noin 40 metriä 200 metrin etäisyydeltä.^[1]

Sodan loppuessa suunnitteilla oli versio, joka olisi käsittänyt viisi 30 mm putkea.^[1]

Wehrmacht päätti marraskuussa 1944 varustaa divisioonansa 600:lla Luftfaust B:llä. Jokainen kivääri- tai konekivääriosasto saisi näin yhden Luftfaustin. Tuotanto alkoi tammikuussa 1945. Ensimmäinen 80 aseen erä oli varattu koekäyttöä varten yksikölle Saarbrückenissa, jossa koekäyttö alkoi 15. maaliskuuta 1945. Helmikuusa 1945 lähtien aseesta alettiin käyttää nimitystä Fliegerfaust. Koekäytössä törmättiin vaatimuksia huonompaan suorituskykyyn ja ase oli pettymys. Silti maaliskuussa 1945 se oli määrätty sarjatuotantoon. Tarkoitus oli valmistaa 10 000 laukaisinta ja 4 miljoonaa ammusta, mutta lopullisista tuotantomääristä ei ole tarkempaa tietoa. Sen käytöstä varsinaisissa taistelutoimissa ei ole todisteita.^[1]

Saarbrückenin ohella joitakin aseita oli päätynyt natsipoliitikko gauleiter Martin Mutchmannin metsästyshuvilalle Grillenburgissa lähellä asetta valmistanutta HASAG:in tehdasta. Aseet oli ilmeisesti tarkoitettu puolustamaan Mutchmannin hubilaa. Näistä kaksi löydettiin paikanpäältä vuonna 2004. Aseita tunnetaan myös valokuvista Berliinissä Berliinin taistelun raunioilla lähellä Hotel Adlonia Brandenburgin portin tuntumassa.^[1]

Joitakin Fliegerfausteja jäi sodan päättyessä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton joukkojen haltuun. Sen huono suorituskyky ei kuitenkaan innoittanut juurikaan jatkokehittelyä. Neuvostoliitossa sen pohjalta suunniteltiin 1960-luvulla lopulta lyhytikäiseksi jäänyt Kolos.^[1]